Tiistai, 29.9.2020 
Mika, Mikko, Miika
Kulttuuri

Tommi Kinnunen juoksi saunasta syvälle saksalaisten polttamaan Lappiin

  • STT
Kirjailija Tommi Kinnusen uutuusromaani kuvailee hyljeksittyjen naisten matkaa halki sodan kokeneen Lapin. LEHTIKUVA / MARKKU ULANDER Kirjailija Tommi Kinnusen uutuusromaani kuvailee hyljeksittyjen naisten matkaa halki sodan kokeneen Lapin. LEHTIKUVA / MARKKU ULANDER
Varsinais-Suomen Laitilassa, vanhan torpan pihapiirissä on saunoteltu perustuksia monelle Tommi Kinnusen teokselle. Saman saunan löylyissä syttyi myös kipinä uutuusromaanille Ei kertonut katuvansa.

Ajatus ei tosin tullut Kinnuselta itseltään, vaan vieressä lauteilla istuneelta puolisolta. Kinnusen edeltävä teos, vuonna 2018 julkaistu Pintti, oli vielä kesken, kun pariskunta tuli jutelleeksi Norjasta toisen maailmansodan päättyessä Suomeen palanneista, aikanaan saksalaisten matkaan lähteneistä suomalaisnaisista. Virallisesti naiset palasivat oslolaisen vankileirin kautta Hankoon, mutta jotkut tulivat takaisin Lapin halki kävellen.

Kinnunen oli lukenut Oulun yliopiston tutkijan Marianne Junilan tutkimusta, joka käsittelee jatkosodan aikaisia suomalaisten ja saksalaisten välisiä suhteita.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

– Referoin sitä kiivaasti ja samalla mainitsin, että isoäitini äidillä oli ollut sodan jälkeen kotiapulaisena nainen, joka oli sodan jälkeen kävellyt Suomeen. Puoliso kysyi, että mikset kirjoita heistä, kirjailija muistelee.

Mieleen alkoi heti nousta hahmoja ja kohtauksia. Yhdessä joukko kävelee poispäin, mutta yksi voimansa menettänyt jää taakse istumaan. Kun yksi kävelijöistä kääntyy viimeisen kerran katsomaan, jäljelle jäänyt on siirtynyt makuulle.

Sinä iltana Kinnunen juoksi lumisateessa saunasta tupaan, kirjasi ensin ajatuksiaan ylös ranskalaisin viivoin ja sitten avasi tietokoneen. Iltayöstä synopsis oli jo kustantajalla.

Vaikein tähänastisista

Irenen, Veeran, Ailin ja muiden Lapin halki jalkaisin kulkevien naisten tarina on vaellusromaani, joka on tyylilajiltaan Kinnusen sanojen mukaan aina myös "matka itseen". Teoksessa kuvaillaan, kuinka naiset samalla matkaavat kohti muuttunutta Suomea: "Marssin aikana he olivat muuttuneet siitä, mitä luulivat olleensa, joksikin aivan muuksi. Heidät tunnettiin nyt saksalaisten huorina."

Alun perin kirjan nimikin viittasi naisiin kohdistuviin pilkkanimiin. Jo varhaisessa vaiheessa Kinnunen kuitenkin ymmärsi, että se arvottaisi tekstiä liikaa. Kun hän päätti, että kirjan on loputtava kuulustelupöytäkirjaan, löytyi myös teoksen nimi.

Jo otsikossa Kinnunen antaa kuvitteelliselle Irene Eeva Miettiselle, "saksalaisten huoralle", äänen ja tilaisuuden valottaa syitä lähdölleen – lähdölle, jota tämä ei kaikesta huolimatta kadu.

– Jos hän katuisi, kaikki olisi ollut turhaa. Hän olisi vain voinut pysyä kotona, Kinnunen lausuu.

Raskas matka oli rankka myös kirjoittajalle. Kolme romaania aiemmin julkaissut Kinnunen kuvailee tekstin olleen tähänastisista vaikein.

Kirjaa varten hän kävi keskusteluja monien historiantuntijoiden kanssa. Samalla hän mietti, että onko hän oman kuvailunsa mukaan keski-ikäisenä ja keskivartalolihavana miehenä oikeutettu kertomaan unohdettujen ja halveksittujen naisten tarinaa.

– Mutta olisihan se hirveää, jos olisi kirjoittajana suljettu vaikkapa omaan sukupuoleensa.

"Omalle sukupuolelleen on sokea"

Päähenkilönaiset myös opettivat kirjoittajaa. Kinnunen kertoo ymmärtäneensä prosessin aikana asioita, joita ei miehenä huomaa. Siinä auttavat myös monet esilukijat, joita on eri ikäluokista ja sukupuoli-identiteeteistä.

– Omalle sukupuolelleen on niin sokea, ettei käsitä, kuinka maailma aukeaa eri tavalla, hän sanoo.

Kinnunen painottaa myös, että vaikka naisista puhuttiin rakkaudesta hurahtaneina tytönhupakkoina, monia ajoi tosiasiassa toivo paremmasta elämästä Saksassa. Tarjolla oli kiinnostavampia töitä ja parempaa palkkaa kuin mistä kotimaassa uskalsi haaveilla.

– Toki siellä oli myös sairaanhoitajia, jotka eivät halunneet jättää potilastaan, tai kansallissosialismin aatteeseen uskovia oikeistolaisia. Tytönhupakoiksi kutsumalla toiseutetaan nämä naiset.

Kirjoittamalla juuri Lapin läpi kävelleistä naisista Kinnunen haluaa myös nostaa esille Lapin ja koko Suomen historiaa sodan aikana. Hän on itse kotoisin Pohjois-Suomesta, ja Turkuun 1990-luvun alkupuolella muutettuaan hän ihmetteli, kuinka vähän hänen kotiseutujensa historiaa tunnetaan, kun taas Karjalan kannaksen tapahtumat tuntuivat olevan paljon tutumpia.

Silmien avaaminen on ensimmäinen askel

Vaikka teos katsoo vuosikymmenten taakse, siitä löytyy myös yhtymäkohtia tähän päivään. Kinnunen mainitsee esimerkkinä ”Isis-vaimoiksi” kutsutut naiset, joiden paluu Suomeen on herättänyt valtavaa kiistelyä.

– Kirjoittaessani törmäsin tietoon, että Saksaan asti päässeet naiset koottiin leireille, eikä Suomella ollut mikään kiire ottaa heitä takaisin. Samanlainen ongelma olivat sisällissodan punaiset naiset, joista puhuttiin susinarttuina. On kuin he olisivat jätettä, jota ei haluta ottaa vastaan, vaikka he ovat Suomen kansalaisia.

Naisille ja naisista puhutaan edelleen yleisesti miehistä poikkeavalla tavalla. Kinnusen mielestä yksi esimerkki tästä on se, että pääministeriä kutsutaan kassatytöksi, kun miespääministerin nuoruusvuosien aikaisista töistä ei puhuta yhtä arvottavasti.

– Julkisessa keskustelussa tuntuu, että nainen saa arvan, joka ei koskaan voita. On mielettömät kriteerit, joita ei voi täyttää ja jotka ovat miehille aivan erilaiset.

Kysymykseen siitä, miten tilanteen voisi muuttaa, Kinnusella ei ole vastausta. Ensimmäinen askel hänen mielestään on kuitenkin huomata asia ja avata sille silmät.

Itkua kansien väliin

Jos Ei kertonut katuvansa oli raskas prosessi, Kinnusen seuraavatkaan projektit eivät ole keveitä. Pian Yleltä on tulossa kuunnelma Päivänkakkarat, joka kertoo seksuaalivähemmistöistä 1970-luvun alussa eli aikana, jolloin homoseksuaalinen kanssakäyminen lakkasi olemasta rikos. Tarinat ovat peräisin miehiltä, joita Kinnunen haastatteli gradua tekevän ystävänsä puolesta. Osa kertomuksista on hyvinkin julmia.

Nyt työpöydällä on oopperalibretto naisesta, joka oli vanhoilla päivillään suljettu kamariin muistisairauden vuoksi ja sulake oli kierretty irti. Taustalla on tositarina, jonka Kinnunen kuuli äidiltään ja tädiltään.

Ahdistavien tarinoiden kirjoittaminen ei ole Kinnuselle ominaista. Hän muistuttaa, että kirjoittajatausta on oikeastaan ylioppilasteatterin vappukabareessa ja tyylissä "vitsillä sisään ja pierulla ulos".

Tuore romaani oli niin kaukana kabareesta, että puolison täytyi kirjoittamisvaiheessa välillä kertoa jälkikasvulle, miksi isän energiataso on alhaalla.

– Hän sanoi, että isi on nyt vähän väsynyt, kun hän on kirjoittanut itkua kansien väliin, Kinnunen toteaa nauraen.

Kiinnostuitko? Klikkaa ja kokeile Digi-Karjalaista 1€ 1 kuukausi