Lauantai, 19.9.2020 
Reija
Kulttuuri

”Jos jotakin osaan, niin luopua” – Pekka Kejonen liittyi lopulta kuolleiden runoilijoiden seuraan

  • Suonna Kononen
  • Suonna Kononen
Pekka Kejonen Vilppulan Vilppukosken rannassa toukokuun 2002 valossa. Kejonen menehtyi viime torstaina sairaskohtaukseen kotonaan Vilppulassa. Pekka Kejonen Vilppulan Vilppukosken rannassa toukokuun 2002 valossa. Kejonen menehtyi viime torstaina sairaskohtaukseen kotonaan Vilppulassa.

Viikonlopun uutiset kertoivat kirjailija Pekka Kejosen kuolleen. Sen piti tapahtua jo 70-luvulla, jolloin Kejonen Pentti Saarikosken ja Jorma Ojaharjun ohella oli elimistöään rankimmin rääkänneitä kirjailijoitamme.

Hän sai valtion taiteilijaeläkkeen vuonna 1979, omien arvelujensa mukaan siksi, että luultiin, ettei sitä kauan tarvitsisi maksaa.

Kejonenpa raitistui ja eli vielä pitkän, moneksi kirjaksi silmikoituvan elämän.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

Paluun elävien runoilijoiden seuraan Kejonen kirjasi WSOY:n Ihmisen ääni -kirjasarjan teokseensa vuonna 1980. Se syntyi piilopirttiolosuhteissa, selviytymispäiväkirjana siitä, kuinka eilispäivän lahjakkuus, ”kotomaamme Ginsberg, Savon Mini-Miller, Kuopion Kerouac”, kuten hän nuorempaa itseään hellästi nimitti, yritti siirtyä toipilasjaksolta työntekoon.

”Vaikeimmaksi tämän uudemman elämiseni muodon teki juuri kirjoittaminen, jo siksi että olin pitkän paussini aikana päätynyt kirjoituskojeeni kanssa suorastaan teitittelyasteelle.”

60-luvun tuotannon jälkipoltolla kirjallisissa tilaisuuksissa välihuutelu oli ehtinyt muodostua suorastaan brändiksi. Keppiinsä viinintäplittämässä mokkatakissa nojaava kirjailija muistutti viidakosta jälkipolville varoitukseksi pelastettua sissiä, Kejonen itsearvioi Jatsissa ja jalokalassa 1994.

Erno Paasilinna määritteli kollegan muodonmuutoksen laillaan: ”Artikulaatiosi on selventynyt.”

Tuleviin tekstilajeihin mahtui kalakolumnointia Urheilukalastukseen ja mediatarkkailua Väli-Suomen lehtien televisio- ja radioliite Treffiin, jazzkirjoittamista Jazzrytmeihin, kirjallisuuskritiikkiäJ Parnassoon Jarkko Laineen päätoimittaja-aikaan, jota voi jo hyvin nostalgisoida – maan runoilijoiden parhaimmistosta kahden tekstejä samassa lehdessä, numerosta toiseen.

Jatsia ja jalokalaa ja sen jatko-osa 60-luvun kuvat ja muita otoksia (1997) ovat muistuma-, havainto- ja arvotuskollaaseja. Ne muistuttavat kaihon paradoksista: ”Niin nopea on nuoruus elää ja hidas unohtaa.”

Tuotantonsa kovimpaan ytimeen Kejonen kehitti runokieliopin, jonka osasia olivat savolaiset syntyeväät, vuosikymmenten muistot, tarkentavaa linssiä hiovat vuodet Tenojoen rannalla, Tuomas Anhavan ja isä ja poika Niemisen ja kumppaneiden Suomeen kääntämän itäisen runouden mallit. Runon minä oli tässä, mutta elämänsä ja lukemansa summana.

”Yöllä / kun olen huijannut ajatukseni makuulle / hiivin rantaan / ja hengitän tilalle joen juoksun.” (Äänetön läsnäolo, 1991)

Vaikka syntyvä teksti oli parhaimmillaan jumalaisen kaunista, se ei ollut pikkusievää.

”Ei mikään rasamainen oksan rasahdus, vaan sanotaan nyt kauniisti kejoslainen risun räsähdys.” (Ihmisen ääni, 1980)

  Arkistosta-22VINKKI6jpgKarjalainen20200915 Joensuun kirjallisuustapahtumassa Pekka Kejonen vieraili vuonna 2002. Käytävässä menossa mukana Sammakko-kustantamon Seppo Lahtinen (vas.) ja professori Yrjö Sepänmaa.

Pekka Kejonen syntyi Kuopiossa vuonna 1941. Jatkosodan Suomen eetos tallentui nimeen: Pekka Aunus Kejonen.

Savossa pedattiin elämänikäisiä rakkauksia. Kuopion yhteiskoulussa suomen opettajaksi ja luokanvalvojaksi sattui kirjailija Jorma Korpela. ”Ei kai sinuun vain ole vaikuttanut minun esimerkkini”, Korpela oli kuulemma kysynyt epätoivoa äänessään, kun näki kirjallisen elämän vievän nuorempaansa.

Kuopiossa Kejonen innostui myös jazzista. Duke Ellingtonin Caravan-savikiekko oli yksi ensimmäisiä tuttavuuksia. Kejonen kokeili jazzrumpalina oloa, mutta jätti soittamisen keskittyen siihen, missä oli lahjakkaampi. Esikoinen Jamit (1963) oli savolaista beattia, tarina koulupojan rakastumisesta musiikkiin ja äänilevyihin, yritys hyvä kymmenen siirtää jazzin syke kielelle ja paperille.

Rakkaus musiikin lajeista kenties vapaimpaan säilyi loppuun asti, lävisti elämän.

”Moraalikäsitykseni oli muotoutunut muusikkoajoillani. Hyvän rumpalin oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee. Tai jos tietää, ei välitä.” (60-luvun kuvat)

Talvipäivänseisauksesta (1998) ja Kevätpäiväntasauksesta (2000) alkoi myöhemmän uran kausi, joka vuoden-parin väliajoin tuotti hiottuja runokokoelmia ja aforistiikkaa.

Keväällä 2000 Tenojoki tulvi 30 senttimetriä olohuoneen lattialle. Se oli merkki. Kejonen ja toimittajapuoliso Kirsti, elämänsä nainen Lapin Kansan kulttuuritoimituksesta, asettuivat Utsjoen vuosiensa jälkeen Pirkanmaalle, Vilppulaan. Vierellä olevat Melaskosken ja Vilppukosken virtavedet auttoivat vanhan jalokalastajan kotiutumista. Onkikokoelma koristi asunnon seiniä siellä, missä kirja-, elokuva- ja levyhyllyt antoivat tilaa.

Kävin pariin otteeseen haastattelemassa kirjailijaa, joka tuntui olevan hyväksyvästi kotiutunut raihnastuvaan kroppaan, jossa mieli saattoi edelleen asua ja toimitella asioitaan luuvalo matkalyhtynä.

– Ihmisen omissa käsissä on edelleen paljon. En minä syytä ryyppyvuosistani ketään, kuten en raitistumisestanikaan kiitä, Kejonen sanoi 2002 ja jatkoi:

– Kirjallisuus liittyy olennaisena osana ihmisenä olemiseen. Taidetta on yhdistetty vuosien varrella hyvinkin synkkiin kuvioihin, kaiken maailman uskontoihin, mutta pitäisi muistaa, että pohjimmiltaan on kyse ihmisenä olemisesta. Taide on parhaimmillaan jumalallista leikkiä, jossa on mukana alhainen. En ole yrittänyt alhaista väistää, koska se on olemassa. Sekä meissä että maailmassa.

Vuoden 2009 reissulla Karjalaisen valokuvaaja Jouni Turunen kysyi, kuinka Utsjoen maisemien karistaminen mielestä oli onnistunut.

– Kulttuurishokkihan se oli, mutta minä olen mestari vieroitushoidoissa. Nuoruuden rumpujensoitto, alkoholi, tupakka, Lappi. Jos jotakin osaan, niin luopua, Kejonen vastasi.

Kertakäyttösatori (2014) jäi viimeiseksi kirjaksi. Sen teksteistä kauneimmassa Kejonen istuttaa 700-luvulla eläneen Tang-dynastian runoilijan kotikoskensa rantaan. Lopputulos tallentaa kirjallisen työn yksinäisyyden, mutta myös sen, että kirjallinen hengenheimolaisuus ei katso aikaa eikä paikkaa.

”Syvällä syksyssä tapasin / Wang Wein. / Hän istui Vilppukosken rannalla / ja katseli ohikulkevia lehtiä. / Istuin vierelle / ja siinä me katselimme puhumatta / miten virta keikutti lehtiä / kuljettaen niitä välillä pyörteisiin. / Olin lausumassa jotakin ääneen / mutta kun käänsin pääni näin, / että kaukainen kollega oli mennyt. / Niin istuin yksin / ilman ammatillista tukea mutta myös ilman / vuosisatojen painoa / kevyenä kuin vastasyntynyt runo / virran vietävänä.”

Tilaa Digi-Karjalainen kahdeksi viikoksi maksutta